Tein viime viikolla juttua kantaverkkoyhtiö Fingridin osuudesta sähkön siirtomaksuissa. Kuluttaja maksaa sähkön siirtohinnassa paitsi paikallisen verkkoyhtiön, myös tämän ”yläpuolella” olevan kantaverkon palveluista. Näin varsin monessa tapauksessa tietämättään; paikallinen verkkoyhtiö lisää kantaverkon kustannukset omaan laskuunsa ilman, että ravintoketjun pohjalla oleva kuluttaja törmää missään Fingridin nimeen.
Haastattelemani verkkoyhtiöt eivät kuitenkaan nähneet Fingridiä syypäänä siirtohintakatastrofile. Kantaverkon aiheuttamia kustannuksia pidettiin kohtuullisina ja Fingridin palveluja laadukkaina. Siirtomaksun kallistumisen mustana sydämenä nähtiin rajusti kiristynyt verotus.
Verotuksen painopisteen siirtäminen tuloverotuksesta kulutuksen verottamiseen on ollut jo pitkään poliittisessa nosteessa. Kulutuksen verottaminen on nähty likipitäen ekotekona ja sähkökaupassa sana on tullut toden teolla lihaksi.
Konkretiaksi on samalla muuttunut se, että kulutuksen verottaminen ei tarkoita turhan tuhlailun kalliiksi tekemistä ja rikkaitten rankaisemista. Sähkön tapaisen välttämättömyyshyödykkeen verotus iskee samalla voimalla rikkaisiin ja köyhiin. Eläminen tulee yksinkertaisesti kalliimmaksi eikä suuntaa muuta se, että sähköä tarvitaan jatkossa entistä enemmän myös lämmön tuottamiseen sekä liikkumiseen.
Samanaikaisesti julkisuuteen nousee yksi toisensa jälkeen tapauksia, joissa kansainvälisesti toimivat yhtiöt keräävät muhkeita tuottoja maksamatta näistä veroa lainkaan. Viimeisimpiä esimerkkejä tästä Caruna ja hoivapalveluyritys Esperi Care, joiden molempien omistajat varmaan ihmetelevät voiko tämä olla näin helppoa. Voitot on saatu kotiutettua ilman veroja omistajalainojen koroilla eli todella simppelillä tempulla.
Konsernilainat ovat hyvin tunnettu porsaanreikä, jonka tukkimista esimerkiksi kansalaisjärjestö Finnwatch on vaatinut jo syksyllä. Moni muukin on varmasti miettinyt asiaa, mutta mitään ei ole tehty. Miksei verokarhu kerää hunajaa sieltä, missä tätä olisi toden teolla tarjolla?
pete60 