SAIRAALAREMONTEISSA VÄLTETTÄVÄ VANHAT VIRHEET

Sairaalarakentamisessa ja -remontoinnissa siintää massiivinen savotta. Uusia hankkeita on tilastokeskuksen mukaan tulossa noin 4 mrd euron edestä, jos mukaan lasketaan jo käynnissä tai suunnittelussa olevat projektit, summa nousee viiteen mrd euroon.

Eli iso läjä rahaa odottaa nyt ottajaansa.

Sairaalabuumin taustalla on osin sote, jonka myötä julkisten tilojen omistusta ja ylläpitoa keskitetään maakuntien tilakeskukselle. Vuodesta 2020 eteenpäin maakunnat ottavat vastuun palveluiden järjestämisestä minkä myötä maakuntien tilakeskuksen rooliksi tulee tilojen vuokraaminen, ylläpito ja rakennuttaminen. Iso osa kiinteistömassasta on sairaala- ja muita terveystiloja sekä pelastustoimeen kuuluvaa rakennuskantaa.

Sairaaloissa muhii massiivinen remontti- ja uudisrakennuspotti siinäkin tapauksessa, että koko sote ja maakuntauudistus kaatuisi. Remonttivelasta kertoo se, että sairaalatilat ovat olleet aivan liikaa otsikoissa pahojen sisäilmaongelmien takia.

Asiasta on myös otsikoita kovempaa näyttöä.

Turun yliopiston tutkijat ovat julkaisseet asiasta selvityksen, jonka mukaan otsikot kertovat todellisesta ongelmasta. Sairaaloiden sisäilmaongelma on tutkijoiden mukaan iso, todellinen eikä selity hysterialla. Rakennuksissa ja niiden materiaalimaailmassa on jotain isoa vikaa.

Vaikka tilannetta ollaan nyt periaatteessa parantamassa viidellä tuhannella miljoonalla eurolla, parempi tulevaisuus ei ole itsestäänselvää. Jo käynnissä olevien hankkeiden tekijöissä näkyy paljon tuttuja nimiä, jotka ovat tuttuja juuri ongelmarakentamisen yhteydestä. Ettei vaan olisi käymässä niin, että kakun jakavat perinteiset mestarit, jotka rakentavat perinteisiä betonikerrostaloja perinteisellä projektikonseptilla. Päätyen perinteisiin sisäilmaongelmiin.

Hosumalla pystytetyt, synteettisellä materiaalimaailmalla kyllästetyt betonirakennukset ovat Suomessa todellinen Karjalan mänty, mihin olemme lyöneet päätämme jo aivan tarpeeksi monta kertaa. Rakentamisen ammattilaiset tietävät aivan hyvin todellisten sisäilmaongelmien keskeiset syyt ja pystyvät halutessaan laadukkaampaan rakentamiseen. Touhun maksavalla suurella yleisöllä on nyt täysi syy myös vaatia tätä.

RAASEPORIN RYÖSTÖKAIVAUSTEN POLIISITUTKINTA VALMISTUMASSA

Raaseporin ryöstökaivausten poliisitutkinta alkaa olla loppusuoralla. Tutkintaa johtava komisario Mats Sjöholm arvioi asian valmistuvan poliisin osalta kesällä. Tämän jälkeen asia etenee syyteharkintaan.

Hän kertoo asiassa kuulustellun kolmea henkilöä epäiltyinä. Mahdollisuutta sitä, että kaivuut olisivat olleet tilaustyötä ei voi Sjöholmin mukaan sulkea pois. Mitkään merkit eivät kuitenkaan tässä vaiheessa viittaa tähän suuntaan.

Museoalan ammattilaisten tavoin myös Sjöholmin on vaikea uskoa, että esiin kaivetuilla esineillä olisi merkittävää rahallista arvoa.

Juttu on kiinnostanut Sjöholmin mukaan varsin paljon sekä kansalaisia että mediaa.

SILKILLÄ SIDOTTU EUROOPPA

Ateenan liepeillä toimiva Piraeuksen satama on saanut tuntuvasti uutta potkua kiinalaisomistuksessa. Satama  siirtyi kiinalaisille vuonna 2016, nyt paikka on ollut kokonaisen ”ehjän” vuoden uusien isäntien ohjaksissa. Satamayhtiön nettisivulla julkaistujen taloustietojen mukaan liikevaihto kasvoi tässä ajassa 7,7 %, tuotto ennen veroja melkein 70 %.

Piraeuksen hankinta oli osa Kiinan suurta silkkitie -suunnitelmaa. Euroopan eteläreunalla sijaitseva satama on päätepiste meritielle, joka alkaa Aasiasta ja nousee Afrian itärannikkoa myötäillen kohti pohjoista. Isojen laivojen tuoma lasti puretaan Piraeuksessa, jonka jälkeen tavara jatkaa matkaansa Euroopan markkinoille pienemmillä syöttölaivoilla sekä rautatie- ja maantiekuljetuksina.

Kiinan suuret suunnitelmat ovatkin jo kääntämässä Euroopan liikennevirtoja. Tavara on perinteisesti tuotu esimerkiksi Saksan, Belgian ja Hollannin suursatamiin, mistä matka on jatkunut etelään teitä ja rautateitä pitkin. Nyt suunta on kääntymässä logistiikan asiantuntijoiden mukaan yhä enemmän etelästä pohjoiseen.

Valtava virta ei tietenkään käänny mihinkään yhtäkkiä. Tähän tarvitaan megaluokan investointeja liikenteen koko infraan kaikkialla Euroopassa. Ja juuri tätä Kiina onkin nyt rahoittamassa silkkitietään toteuttaessaan.

Euroopassa odotetaan nyt kiinalaista rahaa kuin joulupukkia. Monelta voi päästä unohtumaan se, ettei Kiina tee mitään siksi että eurooppalaiset vaurastuisivat. Kiinalaisella rahalla toteutettu infra on tehty palvelemaan Kiinan vientiä, Kiinan  intressejä.

Tällä menolla Eurooppa tulee heräämään harmaaseen aamuun. Kun polku on rakennettu ja rattaat rasvattu, tien omistajuuden merkitys voi valjeta karulla tavalla. Tavaran kulkeutuminen Kiinasta Eurooppaan tulee tällöin sujumaan kuin veneen soutaminen alavirtaan. Liikenne päinvastaiseen suuntaan onkin sitten eri asia. Esimerkiksi Piraeuksessa kiinalaiset päättävät nyt siitä kenen laivoja satama palvelee ja millä hinnalla.

Liikenneinfran omistaminen voi olla tärkeä kilpailuvaltti viimeistään siinä vaiheessa kun robotiikka on syönyt lopullisesti halpatyövoiman tuoman edun.

 

SILK-TIED EUROPE

china silk road investment Piraeus port

 

FORTUM KIINNOSTUI LOHKOKETJUSTA

Bitcoinista tuttu lohkoketju kiinnostaa myös energiayhtiö Fortumia. Yritys on tutkinut konseptia yhteistyössä Etlan kanssa ja osallistunut myös käytännön kokeiluihin.

Etla -yhteistyön puitteissa hahmoteltiin kiinteistöä, jonka sähköjärjestelmä on yhteydessä ulkpuoliseen verkkoon, tuottaa itse sähköä paneeleilla ja hyödyntää akustoa sähkön varastoinnissa. Kiinteistössä voidaan toteuttaa talon sisäiset ”sähkömarkkinat”, missä laitteet tekevät älykkäitä osto- ja myyntipäätöksiä tilanteen mukaan.

Konkreettisempaa tuntumaa lohkoketjuun tarjosi osallistuminen ”From Oslo to Rome” -projektiin, minkä puitteissa useampi tiimi ajoi sähköautolla halki Euroopan. Matkan varrella hyödynnettiin eri toimijoiden ylläpitämiä, lohkoketjuun tukeutuvia latauspisteitä, joissa sähkö maksettiin ”e-mobility” -virtuaalilompakosta.

Fortumia on kysytty mukaan myös isoon eurooppalaiseen Energchain -projektiin, missä valmistellaan sähkön ja kaasun tukkukauppaa lohkoketjupohjalta. Kaupat ovat tällöin kahdenvälisiä tapahtumia, joissa transaktiot vertautuvat bitcoinien siirtymiseen virtuaalilompakosta toiseen. Kaupankäynti ei näin edellytä  ulkopuolisia toimjoita eikä erilaisten rekistereiden synkronointia. Energchainin puitteissa järjestettiin äskettäin esitys, missä energian tukkukauppaa käytiin lohkoketjumallilla yleisön edessä.

Fortum ei kuitenkaan lähtenyt mukaan hankkeeseen koska tämän näkökulma on keski-eurooppalaiseen tapaan kahdenvälisessä energiakaupassa. Pohjoismaissa toimivan energiayhtiön toimintaympäristö on erilainen hyvin toimivan yhteispohjoismaisen sähköpörssin takia.

Uusia hankkeita on kuitenkin luvassa.

Lohkoketju on perimmältään ohjelma, joka sisältää tarkan kirjanpidon tietystä järjestelmästä. Uusien tapahtumien hyväksyminen toteutuu vain tiettyjen sääntöjen puitteissa.

Kirjanpito on asennettu ja sitä ylläpitää useampi tietokone eli eräänlainen laiteyhteisö. Historian väärentäminen on vaikeaa koska laajan laiteyhteisön kollektiivista tietoa tilanteesta on vaikea peukaloida. Myös fuskaaminen transaktioissa on hankalaa koska järjestelmä itse verifioi suoraan uudet tapahtumat annettujen sääntöjen puitteissa. Tämän takia lohkoketjussa ei tarvita samanlaista luottamusta kuin perinteisessä kaupankäynnissä tai ylläpidossa.

Konseptilla lieneekin paljon annettavaa esimerkiksi Fortumin tapaiselle yritykselle,  jolla on liiketoimintaa ja suuria suunnitelmia maailman kaikilla kulmilla. Koneet tottelevat niille annettuja sääntöjä, mikä voi olla monessa tapauksessa iso etu.

KIINAN INTERNETPROJEKTI RAVISTELEE MYÖS EUROOPPAA

Etla on tehnyt tutkimuksen Kiinalaisten internetjättien Baidun, Alibaban ja Tencentin yhteistyöstä, jonka tulokset voivat ravistella Euroopankin taloutta.

BAT -kolmikon jäsenet keräävät tietoa netin käyttäjistä kukin omalla sarallaan. Alibaba on verkkokauppa, Baidu Googleen vertautuva hakukone, Tencent lähtökohtaisesti chattipalvelujen tarjoaja. Tutkimukseen osallistunut Aalto yliopiston professori Timo Seppälä kertoo yritysten sitoutuneen PBG (Platform Business Group) -strategiaan, joka perustuu datavarantojen ja osaamisen jakamiseen. Resurssien jakamisen uskotaan hyödyttävän kaikkia osapuolia eikä yritysten välinen kilpailu ole asiassa samanlainen ongelma kuin lännessä. Kiinassa yhteistyön taustalla on valtio, jolla on luja ote yrityksiin.

Tavoitteena on rakentaa laaja-alaisia palvelukokonaisuuksia, jotka niputtavat useita yrityksiä ja toimialoja asiakasta ympäröiväksi ”ekosysteemiksi”. Asiakkaan pysyminen ekosysteemin piirissä tehdään edulliseksi ja helpoksi, ulkopuolelle hairahtuminen hankalaksi ja kalliiksi.

Olennainen työkalu tässäkin yhteydessä ovat tekoälysovellukset, jotka esimerkiksi profiloivat netin käyttäjiä ja ohjaavat ekosysteemiin liittyviä toimintoja. Seppälän mukaan Kiina onkin jo nyt noussut tekoälyosaamisen terävimpään kärkeen. Ennen kiinalaisyritykset menivät piilaaksoon oppimaan, nyt liikettä on molempiin suuntiin.

Kolmikon yhteistyön taustalla häämöttääkin Kiinan valtion vuonna 2016 tekemä linjaus, missä tekoälyn kehitys asetettiin yhdeksi strategiseksi tavoitteeksi.  BAT on luokiteltu kansallisen tekoälyosaamisen kärjeksi.

USA:n ja Euroopan uhkakuvana on nähty se, että Kiinan valtion kätilöimien tehokkaiden ekosysteemien tarjonta nielaisee myös länsimaiset kuluttajat. Seppälä ei kuitenkaan usko ”kiinalaisen netin” helppoon lännenvalloitukseen, täällä tiellä ovat kilpailun vapautta vartioivat viranomaiset. Kiinalaisten kehittelemää kilpailumallia syynättäneen suurennuslasilla etenkin nyt kun ilmassa on muutenkin kauppasodan käryä.

Yhtenä internetin todellisena uhkakuvana Seppälä näkee järjestelmän pirstoutumisen. Yhden, yhteisen internetin sijasta maailmassa voi tulevaisuudessa olla useita sivilisaatioitten rajoja noudattelevia verkkoja, joiden rajapintojen ylittäminen on hankalaa.

Toinen haaste on netin uskottavuus, jota taloudellinen ja poliittinen manipulaatio on syönyt jo pahasti. Tekoälyn kehitys on osaltaan pahentamassa ongelmaa. Yleisön on yhä vaikeampi tietää edes sitä, onko sisältö ihmisen vai koneen tuottamaa.

SULATUS VAI PURISTUS

Jätemuovista on kuuleman mukaan sulatettu joskus 1990 -luvulla ”Thermoblock” -paaleja, jotka taisivatkin olla tiukkaa tavaraa. Paketteja on tiettävästi käytetty jopa muurien ja tienpohjien rakentamiseen. Virityksessä kerrotaan olleen paalit lävistäviä piikkejä, jotka varmistivat omalta osaltaan paketin kasassa pysymisen.

Jotain tämäntapaisia sulateharkkoja on rakennustarvikemarkkinoilla nykyäänkin. Tuotteiden raaka-aine jää kuitenkin yleensä hämäräksi.

Muovialan asiantuntijat eivät tunnu pitävän sulatusta hyvänä ideana jätemuovin käsittelyssä. Monet muovilaadut sulavat vasta noin 140 asteen lämpötilassa eli sulatukseen tarvitaan paljon energiaa. Jos tätä ei saada suoraan auringosta, energia on yleensä maksettava rahalla minkä lisäksi sulatus mutkistaa tuntuvasti käsittelyprosessia.

Yksinkertaista, mekaanista puristamista pidetään parempana ajatuksena. Tämäkin avulla syntyy kuuleman mukaan tiukkoja paaleja, jotka voidaan kiinnittää esimerkiksi polypropeiiniliinojen avulla. Muovi saadaan näinkin tilatehokkaaseen pakettiin, mikä on helppo joko varastoida tai kuljettaa muualle hävitettäväksi. Samalla jätteen joukossa olevat esineet murskaantuvat suurelta osin puristuksen yhteydessä mikä helpottaa esimerkiksi merestä poimitun, lajittelemattoman roskan käsittelyä.

Puristuksen edellyttämä laiteteknologia on yksinkertaista ja jo markkinoilla olevaa. Roskan jättäminen levälleen vähemmän kehittyneiden maiden kaatopaikoille tai levittäminen yksinkertaisesti rannalle nousuveden vietäväksi johtuu vain siitä, ettei kukaan piittaa asiasta. Muutosta on tuskin odotettavissa ennenkun muovijätteestä tulee rahanarvoista tavaraa. Tavalla tai toisella.

Suomessa asia on paremmassa pidossa. Meillä jätemuovin vieminen kaatopaikoille on kielletty, aine on joko kierrätettävä tai hävitettävä.

MUOVIROSKA PAALEIKSI MERENPOHJAAN

Yksi muoviroskan siivoamiseen liittyvä haaste on kerätyn materiaalin hävittäminen. Keräyksen tuloksena on tyypillisesti useiden eri muovilaatujen sekamelska, jonka kierrättäminen on hankalaa. Jäte voidaan hävittää turvallisesti polttamalla tämä jätteenpolttolaitoksessa, mutta käytössä on tällöin oltava todellakin  jätteenpolttolaitos. Jos samaa yritetään nuotiolla tuloksena on erittäin haitallisia supermyrkkyjä jolloin lääke saattaa olla jopa tautia pahempi.

Meriä roskaavaa muovijätettä syntyy eniten Kiinan, Indonesian ja arabimaitten tapaisissa paikoissa, missä toiminnassa ei ole välttämättä minkäänlaista jätehuoltoa. Asialliset jätteenpolttolaitokset ovat täällä kaukaista tulevaisuutta, mitä kohti emme ole välttämättä edes menossa.

Yksi ratkaisu muovijätteen käsittelyyn voisi olla tämän puristaminen tiiviiksi kappaleiksi, jotka voidaan säilöä esimerkiksi vanhoihin kaivoksiin tai vastaaviin paikkoihin. Mereltä kerättävä roska voitaisiin puristuksen jälkeen upottaa saman tien pohjaan sedimentoitumaan. Vaikka jätteen dumppaaminen pohjaan kuulostaa härskiltä, tämä lienee  parempi vaihtoehto kuin jättää muovi ensin ajelehtimaan eläinten syötäväksi ja tämän jälkeen hajoamaan lopulta mikromuoviksi. Viimeksimainitun  siivoaminen ympäristöstä onkin jo mahdotonta.

Muoviroskan puristaminen riittävän kestäviksi kappaleiksi edellyttänee roskan murskaamista ja ehkä myös lämmittämistä. Aion selvitellä asiaa; jos lukijalla on ajatuksia asiasta, laita postia osoitteeseen petteri60@icloud.com.

VETINEN SYYSTALVI PALJASTI VESIENSUOJELUN TEHOTTOMUUDEN

Peltojen ravinnevalumia on pitkään yritetty hillitä lähinnä suojakaistojen avulla. Syystalvi on osoittanut perinteiset keinot riittämättömiksi. Lämmin ja erittäin sateinen sää on johtanut suuriin valumiin etenkin Etelä-Suomen lumettomilta peltoaloilta. Kelit ovat vastanneet hyvin ilmastomuutosennusteita ja moni uskoo vastaavia talvia nähtävän myös tulevaisuudessa.

Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Seppo Knuuttilan mukaan ravinnevalumien ehkäisyyn sijoitetun rahan ja työn hyöty on jäänyt vähäiseksi. Knuuttila on ollut mukana rehevöittymistutkimuksissa jo 1980 -loppupuolelta lähtien. Monilla hänen tutkimillaan alueilla tilanne ei ole parantunut lainkaan, jossain tapauksissa päästöt ovat jopa kasvaneet.

Viime vuosina toiveita on herättänyt kevennetty muokkaus eli kasvipeitteen säilyttäminen pelloilla. Tämäkään ei ole Knuuttilan mukaan vastannut odotuksia.

”Kevennetty muokkaus on vähentänyt eroosiota mutta joissain tapauksissa jopa lisännyt liukoisen fosforin päästöjä, jotka ovat rehevöitymisen näkökulmasta erityisen haitallisia.”

Hän ei usko ongelman ratkeavan ravinteiden kierrätyksellä. ”Ravinteet kiertoon, vesistöt kuntoon” -sloganit ovat Knuuttilan mielestä täyttä puppua.

”Ravinteiden kierrätys voi olla järkevää kansantalouden näkökulmasta, mutta vesistöjen ongelmia tällä ei ratkaista.”

”Ravinteiden alkuperä on vesistöille yhdentekevää jos annostelu, pinta-alat ja viljelykäytännöt pysyvät entisellään.”

Ratkaisuna hän näkee viljelykäytäntöjen radikaalin päivityksen. Perinteisestä avomaaviljelystä pitäisi hänen mielestä siirtyä kasvihuonetyyppiseen tuotantoon, missä viljely tapahtuu tilatehokkaasti useammassa kerroksessa. Veden ja ravinteiden käyttö on älykkään automaation ohjaamaa täsmäannostelua, valon määrän ja laadun varmistavat tarpeen vaatiessa ledit.

Knuuttila uskoo mallin olevan taloudellisestikin kestävä myös ison mittakaavan tuotannossa.

”Kaikkien resurssien käyttö on tässä mallissa nimenomaan tehokkaampaa kuin perinteisessä peltoviljelyssä.”

Knuuttila uskoo maataloustuotannon kehittyvän maailmalla tämäntapaiseen suuntaan väestönkasvun ja ilmastomuutoksen takia. Osaaminen ei kuitenkaan synny hetkessä minkä takia muutokseen pitäisi varautua ensin tutkimuksessa. Suomessa tämä on Knuuttilan mukaan liian sitoutunutta perinteiseen viljelymallin.

”Yksi syy tähän on se, että Suomessa on tilaa ja vettä”.

Kehitystyössä kannattaisi kuitenkin katsoa myös kauemmas.

”Uudelle viljelyosaamiselle tulee olemaan valtava tilaus maailman megapoliksissa, joissa tullaan tuottamaan myös paljon ruokaa.”

Mielenkiintoisia hankkeita on silti nähty meilläkin. Esimerkkinä näistä Knuuttila mainitsee projektin, missä selvitetään perunan kasvattamista ilmassa olevassa juuristossa.

ONKO VESISÄHKÖ HINTANSA VÄÄRTI

Vesivoimankaan ympäristöystävällisyys ei ole aina itsestäänselvyys. Isossa kuvassa myönteinen ympäristöbrandi on toki oikeutettu; tämä on yksi harvoista keinosta, joilla sähköä syntyy päivän säästä riippumatta, ilman hiilipäästöjä, hankalia jätteitä tuottamatta. Sunwind -tuotannon lisääntyminen on samalla lisäämässä vesivoiman merkitystä kipeästi kaivattuna säätövoimana.

Vesivoiman rakentaminen on silti aiheuttanut myös tuntuvia ympäristöhaittoja ennenkaikkea  arvokkaita luonnonkalakantoja tuhotessaan. Luonnon ekosysteemipalveluille ei kuitenkaan pantu 1900 -luvun puolivälissä juurikaan painoa. Ei ainakaan niin paljon, että tämä olisi merkinnyt yhtään mitään ”kehityksen” rinnalla.

Nyttemmin konjunktuurit ovat muuttuneet. Kaikkien vesivoimaloitten tuottamaa sähköä ei enää nähdä  itsestäänselvästi hintansa arvoisena. Hinta tarkoittaa tässä yhteydessä kalakantojen ja muun elävän luonnon arvoa, joka vesistöön voisi syntyä jos voimalaa ei olisi.

Yksi asiaa pohtineista on Luonnonvarakeskuksen  erikoistutkija Janne Artell, jonka mielestä etenkin pienimpien voimaloitten hyöty on usein kyseenalainen. Näitä pieniä laitoksia on tuhansien purojen Suomessa todella paljon, 220 laitoksen joukossa on 80 pikkuvoimalaa, joiden merkitys sähkön tuottajana on marginaalinen. Reilu kolmannes vesivoimaloista on yhden MW:n tai sitä pienempiä minilaitoksia, joiden purkamisella saataisiin Artellin mukaan vapaaksi 11 jokialuetta vaelluskalojen kutualueiksi.

Näin siis periaatteessa. Kalakantojen elpyminen edellyttää tietysti paljon muutakin kuin voimalaitoksen purkamista minkä takia kohteet ja ratkaisut ovat aina tapauskohtaisia.

Monessa tapauksessa kysymyksen voi ratkaista sähkön kroonisesti pohjamudissa kyntävä pörssihinta, mikä pistää laitosten omistajat tiukan paikan eteen remontti- ja päivitysinvestonneista päätettäessä. Tulevaisuudessa yhtälöissä voi alkaa näkyä myös puhtaan ruuan nouseva hinta.

ILMASTOPOLITIIKAN LAIHA SAAVUTUS: CO2 -PITOISUUS NOUSI ENNÄTYSVAUHTIA

WMO:n äskettäin julkaiseman uutisen mukaan ilmakehän co2 -pitoisuus nousi viime vuonna ennätysvauhtia.  Vuoden kuluessa päädyttiin lukemaan 403,3 ppm, missä nousua edellisvuoteen oli 3,3 yksikköä.

Yksittäiselle nousuennätykselle ei tietenkään kannata panna liikaa painoa. WMO:n mukaan asiaan vaikutti nyt el Nino -ilmiö, joka lämmitti meren pintakerrosta heikentäen co2:n imeytymistä mereen. Nieluja heikensi myös kuivuus, joka leikkasi kasvien kasvua laajoilla alueilla.

Olennaista kuitenkin on, että pitoisuuden kasvu jatkaa vahvalla kasvukäyrällä, joka tuppaa ennemminkin kiihtymään kuin tasaantumaan. Vaikka kertymässä näkyvät myös nielujen toiminta ja luonnosta tulevat hiilipäästöt, nousukäyrän keskeinen selittäjä ovat energiantuotannon päästöt, joita ei ole saatu laskuun.

Yleisen käsityksen mukaan nämä ovat pysyneet samalla tasolla jo muutaman vuoden ajan. Kasvu olisi tältä osin siis taittunut. Tämä on kuitenkin uskonasia; näkemys perustuu päästöjen tilastointiin, jota asiantuntijat pitävät epämääräisenä.

Pitoisuuden jyrkkä nousu on joka tapauksessa tosiasia, joka kyseenalaistaa vuosikausien  ”ilmastopolitiikan”. Päästöjen taittamiseksi on järjestetty kokouksia, tehty selvityksiä, annettu lausuntoja, käyty neuvotteluja, asetettu tavoitteita. Vain valitettavan vähän liioitellen sanottuna tämä kaikki näyttää olleen joutavaa touhuilua. Politikointi on näkynyt massiivisesti mediassa, ei juurikaan ilmakehän mittauksissa. Pitoisuuden nousu ei olisi voinut olla toteutuneen taloudellisen kehityksen puitteissa paljonkaan jyrkempää vaikka päästövähennyksistä ei olisi puhuttu mitään. Kertymä olisi nyt ehkä muutaman ppm:n korkeampi mutta mitään olennaista eroa tässä tuskin olisi.

Lämpenemiskehityksen arviointi on kuitenkin yleisellä tasolla vaikeaa, paikallisella tasolla erityisen vaikeaa. Jos seuraukset ovat alkuunkaan sitä, mitä esimerkiksi WMO:n raportissa maalaillaan alamme olla pulassa. Edessä häämöttääkin arvaamattomia poliittisia muutoksia. Moni alkaa jo oivaltaa, ettei valtioitten muodostamasta ”kansainvälisestä yhteisöstä” ole ongelman ratkaisijaksi. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, kuka tai mikä tehtävän pysyisi hoitamaan.